Pettymys on
rap-artisti Pyhimyksen (oikealta nimeltään Mikko Kuoppala) neljäs
studioalbumi, joka on julkaistu vuonna 2015. Pettymys kuulostaa
erilaiselta kuin Kuoppalan aiemmat albumit, toiveikkaammalta ja
valoisammalta.
Tällä albumilla
ovat minun kaikkien aikojen lempikappaleeni, Äiti anna anteeksi,
Celeste ja Ei unta ennen Maltsuu. Kuvailisin näitä
kappaleita elokuvamaisina, sellaisina, joita kuuntelee bussissa ja
kuvittelee olevansa elokuvassa, kun maailma ympärillä muuttuu utuiseksi
ja epätodelliseksi.
Albumilla on myös
Pyhimyksen entiseenkin tapaan kappaleita, joita kuvailisin
inhorunoutena, eli karvaan totuudenmukaisesti asioista kertominen,
joka kuulostaa aika ajoin jopa rumalta, mutta itse pidän sitä
hauskana ja mielenkiintoisena tapana lähestyä asioita. Tämä myös
tavallaan keino kritistoida yhteiskuntaa ja maailmaa. Esimerkiksi
lainaus kappaleesta Häiriintyny: ”Meen
taivaaseen ja puukotan Jeesuksen, ku annoin kultasepän sulattaa mun
rippiriipuksen”.
Mielestäni
tässä albumilla on toisaalta tehty aiempaa enemmän niinsanotusti rahan ja listasijoituksien perässä
musiikkia. Tästä voisi kertoa esimerkiksi se, että kappaleilla on usein mukana heleä-ääninen nainen, joka
tekee kappaleesta enemmän massan mieleisen kuin Kuoppalan musiikki
muilla albumeilla. Tämän
albumin kautta Pyhimys on saavuttanut kohtalaisen hyvän kuuluvuuden
suomiräpin keskuudessa ja yhä useampi nuori samaistuu Kuoppalan
sanoituksiin.
Pettymys
on mielestäni todella onnistunut kokonaisuus. Kuoppala osaa yhdistää
nerokkaat ja
osuvat
sanoitukset sekä mieleenpainuvan
melodian.
Albumilla
on vain yksi kappale, jota en kuuntele koskaan loppuun saakka ja
suurin osa löytyy kahden vuodenkin jälkeen
suosikit-soittolistaltani, mitä ei tapahdu useiden albumien kanssa.
Kuten tekstistäni huomaa, Pettymys kuuluu lempialbumeihini ja Pyhimys lempiartisteihini, joten kirjoitan todella positiivisesa näkökulmasta.
sibilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti