maanantai 18. syyskuuta 2017

pyhimyksestä pettymys

 Pettymys on rap-artisti Pyhimyksen (oikealta nimeltään Mikko Kuoppala) neljäs studioalbumi, joka on julkaistu vuonna 2015. Pettymys kuulostaa erilaiselta kuin Kuoppalan aiemmat albumit, toiveikkaammalta ja valoisammalta.

Tällä albumilla ovat minun kaikkien aikojen lempikappaleeni, Äiti anna anteeksi, Celeste ja Ei unta ennen Maltsuu. Kuvailisin näitä kappaleita elokuvamaisina, sellaisina, joita kuuntelee bussissa ja kuvittelee olevansa elokuvassa, kun maailma ympärillä muuttuu utuiseksi ja epätodelliseksi.

Albumilla on myös Pyhimyksen entiseenkin tapaan kappaleita, joita kuvailisin inhorunoutena, eli karvaan totuudenmukaisesti asioista kertominen, joka kuulostaa aika ajoin jopa rumalta, mutta itse pidän sitä hauskana ja mielenkiintoisena tapana lähestyä asioita. Tämä myös tavallaan keino kritistoida yhteiskuntaa ja maailmaa. Esimerkiksi lainaus kappaleesta Häiriintyny: ”Meen taivaaseen ja puukotan Jeesuksen, ku annoin kultasepän sulattaa mun rippiriipuksen”.

Mielestäni tässä albumilla on toisaalta tehty aiempaa enemmän niinsanotusti rahan ja listasijoituksien perässä musiikkia. Tästä voisi kertoa esimerkiksi se, että kappaleilla on usein mukana heleä-ääninen nainen, joka tekee kappaleesta enemmän massan mieleisen kuin Kuoppalan musiikki muilla albumeilla. Tämän albumin kautta Pyhimys on saavuttanut kohtalaisen hyvän kuuluvuuden suomiräpin keskuudessa ja yhä useampi nuori samaistuu Kuoppalan sanoituksiin.

Pettymys on mielestäni todella onnistunut kokonaisuus. Kuoppala osaa yhdistää nerokkaat ja osuvat sanoitukset sekä mieleenpainuvan melodian. 

Albumilla on vain yksi kappale, jota en kuuntele koskaan loppuun saakka ja suurin osa löytyy kahden vuodenkin jälkeen suosikit-soittolistaltani, mitä ei tapahdu useiden albumien kanssa. 
Kuten tekstistäni huomaa, Pettymys kuuluu lempialbumeihini ja Pyhimys lempiartisteihini, joten kirjoitan todella positiivisesa näkökulmasta. 

sibilla 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti